Erehdyksistään ihminen tietää olevansa elossa.
- Philip Roth
Kun teemme virheen tai erehdymme, kirpaisu on niin kova, että sen kyllä tuntee. Tietää totisesti olevansa elossa vaikka haluaisi lakata olemasta ja vajota maan alle.
Miksi virheen tekeminen/ töppääminen/ mokaaminen tekee niin kipeää? Ehkä siksi, että siihen liittyy niin vahva häpeän tunne. Häpeä on muuttanut asumaan sisimpäämme usein jo lapsuudessa. Saatamme jopa muistaa ihan tietyn tilanteen, jolloin häpeä tuli ensimmäistä kertaa todeksi. Häpeä on niin voimakas tunne, että se tuntuu vaikka kukaan muu ei olisi nähnyt virhettämme tai tietäisi siitä.
Tiedämme teoriassa, ettei kukaan ole erehtymätön. Omista virheistä yli pääseminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa. Epätäydellisenä ihmisenä nähdyksi tuleminen on joillekin meistä tosi kova paikka. Kun joku huomauttaa virheestämme, saatamme vatvoa tilannetta kohtuuttoman pitkään ja tuntea jopa vihan tunteita huomauttajaa kohtaan vaikka tietäisimme hänen olleen oikeassa.
Virheiden pelko saa meidät varovaisiksi ja estää meitä yrittämästä. Pahimmillaan olemme näiden pelkojen vankina. Täydellisyyteen ja virheettömyyteen pyrkiminen voi olla taakka, joka estää meitä elämästä täysillä. Olen huomannut, että juuri virheistä ja epäonnistumisista oppii kaikkein eniten. Kun kolhaisun saanut ylpeys vähän rauhoittuu, ei tällaista kokemusta useinkaan antaisi pois.
Joku on määritellyt syyllisyyden ja häpeän eron seuraavasti: Syyllisyys on sitä, että olen tehnyt huonosti. Häpeä on sitä, että olen huono. Syyllisyys liittyy tekoihini, häpeä siihen mitä olen.
Lieneekö tämän eron ymmärtämisestä kyse niiden kohdalla, jotka selviävät virheistään eteenpäin suhteellisen helposti. Asia tuntuu hetken, harmittaa ja kaduttaakin, mutta sitten mennään taas eteenpäin eikä jäädä vatvomaan. Virheen tekijä on toiminut huonosti, mutta ei ole huono ihminen.
Kaikista virheistä ei tietenkään pidä mennä vauhdilla ohi. Teemme virheitä, jotka on yritettävä korjata. On pyydettävä anteeksi. Osa tekemistämme virheistä kulkee mukanamme lopun elämää.
Yksi suurimmista lahjoista, jonka voimme saada – tai oppia- on kyky nauraa itsellemme. Kirjailija-toimittaja Aino Suhonen on laatinut yhden parhaimmista elämänohjeista, johon olen törmännyt:
Ja jos kaadut,
nouse ylös,
pane heftaa polveen
ja etene taas.
Jos kaadut aina vain,
ajattele, että
kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,
niin suoraan mahalleen
ja näköalapaikalle.
Sillä autuaita ovat ne,
jotka osaavat nauraa itselleen,
koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.